maanantai 1. maaliskuuta 2021

Kuolemasta

Kuolema on läpi ihmisen historian ollut suuri kysymysmerkki, johon on yritetty saada vastauksia. Kuolema on  mietityttänyt ja pelottanut ihmisiä. Kuolema on jotain, mikä päättää kaiken, vie rakkaat läheisemme ja on jokaisella meillä edessä, mutta silti se on pysynyt mysteerinä. Kukaan kuollut ei ole voinut kertoa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ihmiselle on luonnollista pelätä asioita, joita ei ymmärrä. Pelko on perustunne, joka tunnistetaan universaalisti ihmisen kasvoilta kulttuurista riippumatta. Pelon johdannaisia tunteita ovat ahdistus, lamaantuminen, jännittäminen tai kieltäminen, jotka ovat yleisiä ihmisillä kuolemaa kohdatessaan tai pohtiessaan. Kuolema on ehdoton ja peruuttamaton asia, jonka edessä ihminen on hyvin voimaton. Tätä suurta aukkoa tietämyksessämme on täytetty läpi aikojen erilaisilla selityksillä. Nämä selitykset ovat pyrkineet tuomaan sisäistä rauhaa ihmisille ja siksi yksi esimerkiksi uskonnon tunnuspiirteitä onkin suuriin kysymyksiin vastaaminen, kuten juuri kuoleman selittäminen. Uskonnot ovat luoneet selityksen kuolemalle ja laannuttanut ihmisten pelon, mikä selittää osin myös uskontojen hyvin suurta suosiota ja keskeisyyttä historiamme aikana. Vastauksien saamisen tarve oli myös ymmärrettävää, koska kuolema oli osa jokaisen  ihmisen elämää useammin kuin nykyisin. Lapsikuolleisuus oli yleisempää, sairaudet olivat tappavampia ja elinikä lyhyempi. Kuolemaa oli kaikkialla. Lisäksi kuolema tapahtui aina lähellä. Perheenjäsenet kuolivat kotona, naapureita autettiin kuolevan hoidossa, syötäväksi tarkoitetut eläimet tapettiin itse ja kylän papin kuolema vaikutti koko kylään. 

Nykypäivänä olemme vieraantuneet kuolemasta. Kuolemaa tapahtuu enää vain lähinnä niihin suunnatuissa laitoksissa. Kuolemaa lähestyvä henkilö viedään muusta maailmasta irralliseen paikkaan. Enää perhe ei hoida läheistään viimeiseen saakka. Voisi väittää, että kuolema tavallaan kielletään. Vanhenemisen ajatellaan olevan kuin sairaus, jota tulee välttää ja hoitaa. Kuolema ei ole enää osa joka päiväistä elämäämme, mikä on hieno asia, mutta jolla on vaikutuksia. Kuolemaa esiintyy tänä päivänä lähinnä vain uutisissa kun on tapahtunut jotakin pahaa. Kuulemme, miten koronavirus on vienyt vuorokaudessa Italiassa yli 800 ihmisen hengen, joukkosurma Yhdysvalloissa kolmenkymmenen hengen ja kamala työtapaturma tavallisen perheenisän hengen. Kuulemamme asiat kuolemasta ovat lähes aina negatiivissävytteisiä ja hyvin kaukana omasta arjestamme. Kuulemme uutiset televisiosta tai luemme puhelimiemme näytöiltä. Jopa syömämme liha ja sen lautaselle päätyminen on täysin vieraantunut todellisuudesta. Enää ei tarvitse itse tappaa eläintä, jotta saisi lihaa perunoiden kanssa. Enää ei tarvitse edes muistaa sitä, että liha oli joskus elävä eläin. Liha on vain kaupasta löytyvä tuote muiden joukossa. Kuten kuolema on vain asia mitä tapahtuu ihmisille, jotka viedään sairaalaan.

Vasta kun kuolema osuu lähelle omaa elämää, omaan perheeseen tai tuttuun ihmiseen, havahtuu sen todelliseen luonteeseen. Tällöin henkilöllä on taipumus toimia kuten kaikki ihmiset historian saatossa; hän saattaa ensiksi kieltää kuoleman ja alkaa sitten etsimään vastauksia. Henkilö alkaa pohtimaan kuoleman jälkeisiä kysymyksiä ja tajuaa elämän rajallisuuden. Tällöin hyvin maallistuneellekin henkilölle uskonnon tuomat vastaukset alkavat tuottaa lohdutusta. Ajatus siitä, että rakas perheenjäsen on rauhassa paremmassa paikassa rauhoittaa kun muutakaan vastausta teitämättömyyteen ei ole. 


Itse ajattelen, että kuoleman kohtaamisesta vieraantuminen on huono asia. Kuoleman ei ajatella olevan enää osa normaalia elämää, vaan se on kuin virhe jota tapahtuu. Ymmärrän hyvin sitä tiedonjanoa, mitä kuoleman jälkeiseen aikaan liittyy ja ymmärrän uskonnon suuren roolin. Itseasiassa ajattelen, että uskontojen muodostuminen ja suuriin tuntemattomiin kysymyksiin vastaaminen on ollut välttämätöntä ihmisten historiassa. Ihmiset ovat tarvinneet selityksiä selviytyäkseen, olivatpa ne totta tai eivät. Omasta mielestäni kuolema on hyvin mielenkiintoinen asia, johon liittyy monta näkökulmaa. Oma näkemykseni kuoleman jälkeisestä ajasta on jokseenkin masentava, mutta samalla rauhoittava. Olen siis osaltani myös pohtinut oman vastaukseni kuolemalle, kuten muutkin. Ajattelen, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Ei uudelleensyntymistä, ei taivasta, ei helvettiä, ei mitään. Mutta juuri tuo ajatus tuo minulle lohtua. En ole sitä mitään kokemassa. Kun herään aamulla unesta, en ollut tajunnut olevani nukuksissa. Ajattelen kuoleman olevan kuin se tietämättömyyden aika kun nukun, mutta ilman heräämistä. En ole kokemassa sitä tyhjyyttä tai loputonta aikaa kuoleman jälkeen. 


Ihminen on eläimistä ainoa, joka ymmärtää joskus kuolevansa ja se tieto tuo mukanansa paljon tuskaa, mutta ovat silti onnekkaita, koska pystyvät sillä tiedolla ottamaan kaiken irti omasta ajastaan. Silti kuoleman vaikutus on kaikkiin eläimiin samanlainen, se vie meiltä kaiken. 


sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Onko millään väliä?

Työhaastattelussa suustani pääsi sammakoita, kuljin huomaamattani päin tuntematonta rouvaa marketissa ja matematiikan tenttikin meni penkin alle. Asioita ylivatvovalle henkilölle kokoelma epäonnistumisia saattaa pyöriä päässä taukoamatta. Tunnusomaista mielen ahdistaville ajatuksille on usein pelko muiden ihmisten mielipiteistä ja nolatuksi tulemisesta. Tapahtumien ylianalysoinnista muuttuu helposti tapa, jonka rattaat lähtevät välittömästi liikkeelle, kun jotakin tavanomaisesta poikkeavaa tapahtuu. Analysointi ei suinkaan keskity vain negatiivissävytteisiin tilanteisiin, vaan saattaa alkaa myös etsiä erityisen hyvin menneistä tilanteista syitä solvata itseään. Tämän lisäksi ajanjaksot, jolloin mitään poikkeavaa ei tapahdu, alkaa näyttäytyä epäilyttäviltä, joita tulisi tutkia tarkemmin. Helppona ratkaisuna toimii kalenterin seuraavan merkinnän etukäteispohtiminen, olipa tuo merkintä, kuinka kaukana tulevaisuudessa tahansa. 

 Henkilölle, joka omaa vankan itsetunnon ja itsearvostuksen, saattaa ilmiö kuulostaa kaukaiselta, mutta asiasta kärsivälle kyseessä on koko tämän elämä. Elämän päätavoite on suoriutua jokaisesta tilanteesta virheettömästi ja lopulta saavuttaa aina tilanteen herruus, jossa itseään ei pääse nolaamaan ja toiselle tuodaan aina enemmän, kuin tämä on alun perin pyytänyt tai tarvinnut. Hetkistä aidosti nauttiminen käy hankalaksi. Ylianalysoijalle tämä elämä on normaalia, siihen on totuttu eikä paremmasta tiedetä. Ulkopuolisetkaan eivät huomaa tehokkaan ryhmätyöskentelijän, ansiokkaan oppilaan ja täsmällisen juhlienjärjestäjän tekojen takaa häiriintynyttä ajatuksenkulkua. Helppoa ratkaisua tilanteeseen ei tunnu löytyvän, mutta onko ratkaisu edes tarpeen?

 

1700- luvulla maailman väkiluku ylitti 800 miljoonan ihmisen rajan. Euroopassa aika tunnetaan itsevaltiuden ja kansallisvaltioiden syntykautena. Harva meistä pystyy silti nimeämään kolmea, jos yhtäkään tuolla vuosisadalla eläneen henkilön nimeä. 1800- lukuun mennessä maapallolla oli kokonaisuudessaan ehtinyt elää oman elämänsä jo n. 90 miljardia ihmistä. Määrä vaikuttaa suurelta, mutta mikä osuus näistä kymmenistä miljardeista, jokaisen oman elämänsä eläneestä ihmisestä tunnetaan? Saatikka monenko henkilön tekemisistä tiedetään yhtään sen enempää, kuin tämän kaikkein suurin saavutus taikka uroteko? Kuten arvata saattaa, luvut ovat olemattoman pieniä. Omien tekojen muisteleminen kahdenkin viikon takaa tuottaa jo useimmilla hankaluuksia. Onko siis millään väliä, jos loppujen lopuksi ihmisyksilö ja kaikki tämän ajatukset, teot, epäonnistumiset ja onnistumiset vain katoavat olemattomiin?


Asiaa voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta: vaikuttaako henkilön yläasteella pitämä esitelmä, jota hän jännitti viikkoja etukäteen, tämän elämään vielä nykyisin? Tietysti pitämättä jääneestä esitelmästä olisi koitunut tuolloin lisätehtäviä tai esitelmän olisi joutunut pitää myöhemmin, mutta olisiko ylimalkainen murehtiminen tai päinvastoin murehditutta jättäminen vaikuttanut henkilön elämään vielä myöhemmin? Entä ne ihmiset, jotka tiedät suoriutuvan tietyissä asioissa itseäsi heikommin, jotka silti elävät keskuudessamme ja tekevät samoja asioita kuin sinä? Entä onko henkilö kiinnostunut toisen henkilön tekemisistä eri puolen maapalloa? Tuskin, ja sama pätee myös toisin päin. Jokainen tätä kirjoitusta lukeva on vain 0,0000000001 % maailman hengissä olevista ihmisistä, joista jokainen murehtii omia tilanteitaan. Onko tunnollinen ylianalysoija koskaan murehtinut samalla intensiteetillä toisen henkilön tekoja jokapäiväisissä tilanteissa, kuin omiaan? Ihminen pitää itseään oman elämänsä pääosassa, jonka ympärillä tilanteet tapahtuu ja joihin päänäyttelijän tulee reagoida. Näin ajattelee itsestään myös vieressäsi istuva, ja hänen vieressään istuva. Kun murheita ylivatvova henkilö pitää jännittyneenä esitelmää, saattaa luokan penkillä istuva henkilö murehtia sitä, miten hänen vuoronsa tulee seuraavana ja kuinka se häntä jännittää. Viikon päästä kukaan ei muista kenenkään esityksiä, vaan jokainen stressaa jo seuraavasta suoriutumisesta. Onko siis millään väliä, jos jokainen pitää vain omia murheitaan kaikkein tärkeimpinä?


Tässä ajatusmallissa piilee vaara. Omasta mitättömyydestään voi lannistua. Vaarana on, ettei mitään koeta enää merkitykselliseksi eikä siitä syystä motivoi tekemään juuri mitään. Ajatuksia ylivatvoville ajatusmallista saattaa kuitenkin olla hyötyä. Kaiken ei tarvitse mennä täydellisesti, virheitä sattuu ja elämä jatkuu. Harva asia ahdistaa enää tapahtuneen jälkeen, joten miksi etukäteenkään murehtia? Kukaan ei tiedä sadan vuoden jälkeen elikö henkilö elämänsä huolettomasti vai murehtien liikaa. Kaiken kaikkiaan, onko silläkään mitään väliä? 

             

Hän

  Siitä oli jo niin monta vuotta. Ainakin kahdeksan. Tai itseasiassa varmaankin kuusi, kun lasken tarkemmin. Kuusi vuotta siitä, kun olin nä...