Siitä oli jo niin monta vuotta. Ainakin kahdeksan. Tai itseasiassa varmaankin kuusi, kun lasken tarkemmin. Kuusi vuotta siitä, kun olin nähnyt hänet viimeksi. Hän oli elämäni ensimmäinen ihastus. Olimme ala-asteen kolmannella luokalla ja molemmat suosittuja oppilaita. Hän ärsytti minua jollakin tavalla, jota en osannut selittää. Luulin syyksi sitä, että hän vei omat ystäväni ja tuli paremmin toimeen muiden kanssa kuin minä itse. Kuitenkin myöhemmin ala-asteella sen tajusin. Olin ihastunut häneen. Tuohon vilkkaaseen poikaan, joka oli minulle aina mukava, vaikka saatoin olla joskus itse hänelle töykeä. Maailmani mullistui. Jotenkin kuitenkin vain hyväksyin sen uuden tunteen, että selvä, minä pidänkin siitä ihmisestä todella paljon, enkä vihaakaan. Yläasteella päädyin jopa tunnustamaan ihastukseni hänelle, mikä oli näin vielä jälkeenpäinkin sanottuna rohkeasti tehty. Olimme kuitenkin vasta neljätoistavuotiaita, jolloin koko elämä koostui koulun ystäväpiiristä ja oman maineen valheellisesta ja väkinäisestä luomisesta. Silti minä vain tein niin. Tunnustin ihastukseni samaa sukupuolta olevalle luokkatoverilleni, jonka kanssa olin ollut samalla luokalla tuohon aikaan jo neljä vuotta. Hän oli kertomastani totta kai yllättynyt, mutta kohtelias ja ymmärtäväinen. Sekö minua juuri ärsyttikin. Olisi ollut paljon helpompaa saada vastaus: ” Hyi helvetti ”, kuin: ” Olen otettu! Olet todella mukava, mutta valitettavasti en pidä pojista. ” Suuren tunnustukseni jälkeen aloimme viestittelemään usein. Nyt ymmärrän, että suuri syy tähän oli minä, kun en pystynyt pitämään näppejäni erossa tuosta täydellisen ihailtavasta ihmisestä. En osannut tuolloin kunnioittaa tämän vastausta niin, että olisin antanut hänen olla rauhassa. Sen sijaan pommitin häntä ja pyysin usein näkemään koulun jälkeen, johon hän ei juuri koskaan suostunut. Toki hän aina pahoitteli kohteliaasti ja oli muulla tavalla ärsyttävän mukava, jolloin en koskaan oppinut mitään. Kaikki kärjistyi yläasteella siihen, kun olin valmis tarjoamaan hänelle jopa rahaa jo pelkästä halin antamisesta. Silloin jo omat hälytyskelloni alkoivat soida varoittaen siitä, ettei meininki ollut enää tervettä. Toivon todella, etten aiheuttanut hänelle kovaa ahdistusta noina aikoina. Miten outoja otuksia teini-ikäiset ihmiset ovatkaan. Varsinkin rakastuneina.
Ja nyt hän oli siinä. Seisoin seinän kulmalla, kun hän käveli naishenkilön kanssa näkökenttäni laidasta kaartaen eteeni. Hän katsoi minua ja minä häntä. Sydämeni alkoi lyömään lujempaa kuin edes muistan sen koskaan ennen lyöneen. Pelästyin jopa kehoni reaktiota siinä hetkessä, koska kehoni reagoi häneen niin nopeasti ja voimakkaasti. Hän tervehti minua ja minä häntä. Hän kysyi kohteliaasti, kuten aina, kuulumisiani ja minä kysyin vuorollani häneltä. Jokainen meistä huomasi punastumiseni, minä mukaan lukien, eikä hänen seurassansa ollut nainenkaan voinut tuolta näyltä välttyä. Sain kuitenkin puhuttua selkeästi ja rauhassa. Sitten he lähtivät. Hän vielä toivotti minulle hyvää joulun aikaa ennen poistumistaan. Ne silmät. Vaikka hänellä oli kasvoillaan maski, hän näytti täysin samalta kuin olin muistanut. Ne ruskeat silmät, joiden tuijottamisen puolesta olisin yläasteella voinut uhrata vaikka hevosen. Ja olen vielä kasvissyöjäkin. Se matala, mutta aina positiivissävytteinen ääni, jolla hän puhui ja lausui noita ihania lauseita, joita halusin kuulla. Ja tuon kolmenkymmenen sekunnin aikana kaikki muistoni ja tunteeni palautuivat, kuin ne olisivat syntyneet vasta eilen. Kuin kuutta vuotta ei olisi ollutkaan. Se on outoa. Kohtaamisen jälkeen nolostuin. Nolostuin sitä, miten aivoni antavat minun edelleen reagoida häneen tuolla tavoin. Kuin olisin edelleen se pikkupoika. Mutta olen nyt aikuinen. Olen pian 23- vuotias ja olen kihloissa. Olen suhteessani erittäin onnellinen ja koen olevani oikean ihmisen kanssa. En vaihtaisi tätä mihinkään. Silti. Silti kehoni antaa minun reagoida yläasteihastukseeni tällä tavoin. Ihmismieli on mysteeri. Kuten hänkin. Sydämeni edelleen sanoo, että tekisi mitä tahansa, jotta saisi edes katsoa häntä silmiin. Mutta tiedän, miten absurdilta se kuulostaa. Tiedän, etten pettäisi kihlattuani koskaan. Ja mitä edes pohdin tällaisia kysymyksiä, kun en ollut kuuteen vuoteen häntä nähnytkään. Ja sitä paitsi hän on hetero. Ja sitä paitsi hän vain törmäsi minuun ja tervehti! Hän vain tervehti. Hän vain tervehti minua, ja kaikki oli toisin.
