Työhaastattelussa suustani pääsi sammakoita, kuljin huomaamattani päin tuntematonta rouvaa marketissa ja matematiikan tenttikin meni penkin alle. Asioita ylivatvovalle henkilölle kokoelma epäonnistumisia saattaa pyöriä päässä taukoamatta. Tunnusomaista mielen ahdistaville ajatuksille on usein pelko muiden ihmisten mielipiteistä ja nolatuksi tulemisesta. Tapahtumien ylianalysoinnista muuttuu helposti tapa, jonka rattaat lähtevät välittömästi liikkeelle, kun jotakin tavanomaisesta poikkeavaa tapahtuu. Analysointi ei suinkaan keskity vain negatiivissävytteisiin tilanteisiin, vaan saattaa alkaa myös etsiä erityisen hyvin menneistä tilanteista syitä solvata itseään. Tämän lisäksi ajanjaksot, jolloin mitään poikkeavaa ei tapahdu, alkaa näyttäytyä epäilyttäviltä, joita tulisi tutkia tarkemmin. Helppona ratkaisuna toimii kalenterin seuraavan merkinnän etukäteispohtiminen, olipa tuo merkintä, kuinka kaukana tulevaisuudessa tahansa.
Henkilölle, joka omaa vankan itsetunnon ja itsearvostuksen, saattaa ilmiö kuulostaa kaukaiselta, mutta asiasta kärsivälle kyseessä on koko tämän elämä. Elämän päätavoite on suoriutua jokaisesta tilanteesta virheettömästi ja lopulta saavuttaa aina tilanteen herruus, jossa itseään ei pääse nolaamaan ja toiselle tuodaan aina enemmän, kuin tämä on alun perin pyytänyt tai tarvinnut. Hetkistä aidosti nauttiminen käy hankalaksi. Ylianalysoijalle tämä elämä on normaalia, siihen on totuttu eikä paremmasta tiedetä. Ulkopuolisetkaan eivät huomaa tehokkaan ryhmätyöskentelijän, ansiokkaan oppilaan ja täsmällisen juhlienjärjestäjän tekojen takaa häiriintynyttä ajatuksenkulkua. Helppoa ratkaisua tilanteeseen ei tunnu löytyvän, mutta onko ratkaisu edes tarpeen?
1700- luvulla maailman väkiluku ylitti 800 miljoonan ihmisen rajan. Euroopassa aika tunnetaan itsevaltiuden ja kansallisvaltioiden syntykautena. Harva meistä pystyy silti nimeämään kolmea, jos yhtäkään tuolla vuosisadalla eläneen henkilön nimeä. 1800- lukuun mennessä maapallolla oli kokonaisuudessaan ehtinyt elää oman elämänsä jo n. 90 miljardia ihmistä. Määrä vaikuttaa suurelta, mutta mikä osuus näistä kymmenistä miljardeista, jokaisen oman elämänsä eläneestä ihmisestä tunnetaan? Saatikka monenko henkilön tekemisistä tiedetään yhtään sen enempää, kuin tämän kaikkein suurin saavutus taikka uroteko? Kuten arvata saattaa, luvut ovat olemattoman pieniä. Omien tekojen muisteleminen kahdenkin viikon takaa tuottaa jo useimmilla hankaluuksia. Onko siis millään väliä, jos loppujen lopuksi ihmisyksilö ja kaikki tämän ajatukset, teot, epäonnistumiset ja onnistumiset vain katoavat olemattomiin?
Asiaa voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta: vaikuttaako henkilön yläasteella pitämä esitelmä, jota hän jännitti viikkoja etukäteen, tämän elämään vielä nykyisin? Tietysti pitämättä jääneestä esitelmästä olisi koitunut tuolloin lisätehtäviä tai esitelmän olisi joutunut pitää myöhemmin, mutta olisiko ylimalkainen murehtiminen tai päinvastoin murehditutta jättäminen vaikuttanut henkilön elämään vielä myöhemmin? Entä ne ihmiset, jotka tiedät suoriutuvan tietyissä asioissa itseäsi heikommin, jotka silti elävät keskuudessamme ja tekevät samoja asioita kuin sinä? Entä onko henkilö kiinnostunut toisen henkilön tekemisistä eri puolen maapalloa? Tuskin, ja sama pätee myös toisin päin. Jokainen tätä kirjoitusta lukeva on vain 0,0000000001 % maailman hengissä olevista ihmisistä, joista jokainen murehtii omia tilanteitaan. Onko tunnollinen ylianalysoija koskaan murehtinut samalla intensiteetillä toisen henkilön tekoja jokapäiväisissä tilanteissa, kuin omiaan? Ihminen pitää itseään oman elämänsä pääosassa, jonka ympärillä tilanteet tapahtuu ja joihin päänäyttelijän tulee reagoida. Näin ajattelee itsestään myös vieressäsi istuva, ja hänen vieressään istuva. Kun murheita ylivatvova henkilö pitää jännittyneenä esitelmää, saattaa luokan penkillä istuva henkilö murehtia sitä, miten hänen vuoronsa tulee seuraavana ja kuinka se häntä jännittää. Viikon päästä kukaan ei muista kenenkään esityksiä, vaan jokainen stressaa jo seuraavasta suoriutumisesta. Onko siis millään väliä, jos jokainen pitää vain omia murheitaan kaikkein tärkeimpinä?
Tässä ajatusmallissa piilee vaara. Omasta mitättömyydestään voi lannistua. Vaarana on, ettei mitään koeta enää merkitykselliseksi eikä siitä syystä motivoi tekemään juuri mitään. Ajatuksia ylivatvoville ajatusmallista saattaa kuitenkin olla hyötyä. Kaiken ei tarvitse mennä täydellisesti, virheitä sattuu ja elämä jatkuu. Harva asia ahdistaa enää tapahtuneen jälkeen, joten miksi etukäteenkään murehtia? Kukaan ei tiedä sadan vuoden jälkeen elikö henkilö elämänsä huolettomasti vai murehtien liikaa. Kaiken kaikkiaan, onko silläkään mitään väliä?
